Lakikirja life style

Oon alkanut heittämään tätä mun omistautumista opiskeluille jo aivan vitsiksi. Ei tähän voi oikeastaan enää suhtautua kuin huumorilla. Pohdin aina välillä, että missä vaiheessa olen lyönyt pääni niin pahasti, että pykälöiden tiirailu on osunut prioriteettilistani ensimmäiselle sijalle. Mä en ole edes hyvä näissä oikispuuhissa. Logiikkani ei taivu pilkunviilaukseen edes parhaina päivinä ja juridisten kiemuroiden ymmärtäminen on mulle suuren työn takana. Mennessäni nukkumaan ja kävellessäni kirjastosta kotiin pohdin, että miltä elämäni opiskelun jälkeen näyttää. Onkohan mulla ollenkaan sosiaalisia taitoja tallella? Pystynköhän puhumaan ihmisten kanssa korjaamatta asiavirheitä tai kyselemällä tarkentavia kysymyksiä yksityiskohdista? Tuleekohan musta vaan kylmä kakkiainen?

Oon todennut, että mun maailmani keskipisteeksi on muodostunut yksi sininen ja kulunut lakikirja, jota silitän päivästä toiseen ja tunnen fyysistä pahoinvointia kun kirjan kanteen tulee kulumisen jälkiä kaikesta kirjaston ja kodin välillä reissaamisesta. Ajankäyttöni ja priorisointini perustella mun elämässäni kaikista tärkeintä on mun lakikirjani. Kun valitin läheisestä suhteestani lakikirjaani vanhemmilleni, totesivat he että ovat kuulemma kuulleet kummallisempiakin juttuja. Maailmassa on kuulemma olemassa nainen joka on naimisissa Eifel-tornin kanssa. Ehkä mä olen kuitenkin aika selvillä vesillä toistaiseksi, sillä tunnen, että meillä on vielä monta vuotta edessä lakikirjani kanssa ennen kuin yhteinen avioliittomme tulee ajankohtaiseksi.

Ps. keräsin rohkeutta tämän kirjoituksen julkaisemiseen sen jälkeen kun googletin tuon rouva Eiffelin (nainen on oikeasti vaihtanut nimensä "vihkimisen" jälkeen). Ongelmiemme vakavuus rouva Eifelin kanssa ei ole mitenkään verrattavissa, koska minulla ei ole siis mitään todellisia romanttisia tunteita lakikirjaani kohtaan. Se on enemmänkin juridika joka minun maailmaani pyörittää. Älkää siis tulkitko väärin - en ole rakastunut lakikirjaani.