Olin viime tiistaina luennolla, joka käsitteli ihmiskauppaa Göteborgissa eli sitä kuinka (pääosin) naisia tuodaan enemmän tai vähemmän vasten heidän tahtoaan köyhemmistä oloista Ruotsiin, ja kuinka heitä hyväksikäytetään taloudellisen voiton saamiseksi. Luennon pitänyt poliisi kertoi, että kun Länsi-Götanmaan poliisissa kymmenen vuotta sitten perustettiin oma työryhmä tutkimaan ihmiskauppaa Göteborgissa, ei kukaan työryhmässä olisi uskonut tutkinnan johtavan löydöksiin. Työryhmä perustettiin kansallisjärjestöjen painostuksesta, ja mediassa nousseiden spekulaatioiden taltuttamiseksi. Työryhmän ei tarvinnut kaivaa kovinkaan syvälle, ennen kuin ihmiskaupan uhreja alkoi löytymään. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, poliisi tietää, että ihmiskauppa on Ruotsin arkipäivää. Ei meistä maallikoista kukaan heitä näe, eikä tunnista. Arjen katukuvassa ei ole pienintäkään merkkiä siitä, että joku olisi tässä maassa vasten tahtoaan. Poliisi kuitenkin tietää, että naisia on monia kymmeniä tässäkin kaupungissa, ja tuntee osan naisista jo nimeltä. Sinnikäs työ on johtanut siihen, että useita uhreja on saatu pelastettua - pahimmissa tapauksissa juuri viime hetkellä.
Minulla herää kysymys, että miksi Ruotsi eroaisi tässä mielessä Suomesta? Miksi Göteborgissa myytäisiin ihmisiä, mutta Helsingissä ei? Kuten poliisi sanoi, yksikään työryhmästä ei olisi uskonut, että tutkinta johtaisi löytöihin, sillä Göteborgissa ei nyt yksinkertaisesti vaan voinut olla mitään ihmiskaupaan viittaavaa toimintaa. Pieni pinnan raapaisu osoitti, ettei kansankoti ollutkaan täysin ihmiskauppiaiden ulottumattomissa. Minä olen varma, ettei Helsinki poikkea Göteborgista millään tavalla. Ihmisiä myydään Helsingissäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti