Parvekkeella

Turku tuntuu idylliltä. Töistä saapuessani istun kämppikseni kanssa talomme pienellä parvekkeella, minkä kämppis on koristellut värikkäin viirein ja asettanut parvekkeen nurkkaan ison kannullisen kukkivia koiranputkia. Keskitymme kumpikin omaan lehteemme ja luemme ääneen toisillemme hauskoja lehtiartikkelin lauseita. Parveke on varjon puolella, joten ulkona istumiseen ei läkähdy ja tuulenvire heiluttaa viereisen lehden puita tasaisin väliajoin. Parveke on niin pieni, että oven joutuu sulkemaan, jotta toinenkin tuoli mahtuisi parvekkeelle ja joudumme istumaan sääret lomittain, jotta saamme mukavan asennon penkeissämme. Ovi käy vastapäisessä talossa ja seuraamme ihaileva hymy huulillamme, kun naapurin pientä koiranpentua ulkoilutetaan. Nuppu on vasta 11 viikkoa vanha ja vaikuttaa todellisuudessa vielä nuoremmalta. Pentu rojahtaa pepullensa parin metrin välein ja tuijottaa uusia ihmisiä pää vinossa. Koko kotikatumme seuraa Nupun kasvamista, vaikka pentu on ollut omistajallaan vasta pari päivää. Nuppu tuijottaa meitäkin vähän aikaa ja jatkaa sitten matkaansa puolitoista metriä eteenpäin. Tuulenvire puhaltaa ja puunlehdet suhisevat taas toisiaan vasten. Huokaisen, että minun olisi mentävä lenkille. ”Sinuna menisin juoksemaan vasta illalla – nyt on vielä aivan liian kuuma”, kämppis toteaa. Naurahdan, käännän lehden sivua ja nojaudun parvekkeen kaidetta vasten. Menen sitten illalla.