Pieni yhteiskunnan ja kantaväestön ulkopuolelle jääminen on luonut minuun maahanmuuttaja identiteetin. Samaistun kaikkiin, jotka puhuvat vahvalla aksentilla tai käyttävät ruotsin sanoja väärin. Olen kuitenkin kokenut, ettei sisäinen maahanmuuttajuuteni ole muille aivan selvä.
Istuin raitiovaunussa ja vastapäätäni istui lähi-idästä oleva tyttö ja afrikasta kotoisin oleva poika. He puhuivat siitä miten hankalaa ruotsinkielen oppiminen silloin aikoinaan Ruotsiin muuttaessa oli ja kuinka kielen puhuminen vielä kymmenen vuoden jälkeenkin tuottaa ongelmia. Puheista päätellen he olivat kumpikin syntyneet kotimaissaan, mutta muuttaneet Ruotsiin hyvin nuorina. Keskustelu kiinnosti minua aivan kamalasti. Olemme ruotsinkurssilla puhuneet paljon kielestä ja tehneet yhdessä huomiota kielen monimutkaisuudesta. Poika ja tyttö juttelivat siis hyvin pitkälle siitä, minkä kanssa minä kamppailen arjessani koko ajan. Olen kuitenkin kuukausien saatossa oppinut tiedostamaan sen, että näytän ruotsalaiselta. Minut erottaa perus Anderson-Svenssonista vain huono kielitaitoni. Jotta en olisi vaikuttanut yli uteliaalta ruotsalaiselta, kaivoin laukustani suomenkielisen romaanin ja luin sitä todella näkyvästi ja kuuntelin heidän juttujaan. Toivoin, että he näkisivät, että mä oon niin kuin ne: "ei-ruotsalainen".
Erikoisinta maahanmuuttajien kanssa seurustelussa onkin ehkä se, että minä koen heidän kanssa suurta yhtäläisyyttä ja hengenheimolaisuutta ja he toisaalta näkevät minussa semi-ruotsalaisen. Olen kotoisin Ruotsin naapurista ja koko Ruotsiin muuttamiseni oli ainoastaan omasta päätöksestäni kiinni. Opiskelupaikan, henkilöllisyystunnuksen ja pankkitilin hankkiminen on vaatinut minulta ainoastaan kärsivällisyyttä, sen sijaan että minun olisi pitänyt esitellä varallisuuteeni ja koko perhetaustani asioidessani missä hyvänsä toimistossa.
Istuimme viime torstaina ruotsintunnin kahvitauolla muiden ruotsinopiskelijoinden kanssa kahvilla. Istuin Turkista kotoisin olevan Devrimin, ukrainalaisen Alyonan ja Venäjältä kotoisin olevan Marian kanssa. En muista mistä alunperin keskustelimme, mutta keskustelu ajautui siihen, että Alyona, Devrim ja Maria alkoivat vertailemaan viisumeitaan ja kertoivat miten olivat ne saaneet ja kyselivät toisiltaan kuinka monta viisumia heillä on Ruotsissa asumisen aikana ollut. En piilottanut ollenkaan hämmästymistäni. En ollut tullut ajatelleeksi, että osa opiskelijoista ja täällä töissä olevista todella joutuvat vuosittain, jollei useamminkin perustelemaan täällä olonsa ja vakuuttavamaan maahanmuuttoviranomaisille, että heidän kuuluisi saada olla täällä jatkossakin. Alyona todella muistutti minua, että meidän eurooppalaisten tulisi olla todella onnellisia etuoikeutetusta asemastamme. Tällaisia asioita on vaikea nähdä, kun tuntee jo pohjoismaalaisena maahanmuuttajanakin olevansa toisen luokan väkeä.
Yksi Ruotsissa asumisen mahtavimmista puolista on kontakti maahanmuuttajiin. Sitä saa paljon perspektiiviä tutustumalla ihmisiin, jotka tulevat muualta. Tuntemani maahanmuuttajat ovat kuitenkin sitä onnekasta ja hyvin koulutettua sakkia, jotka ovat suuri voitto Ruotsille, mutta aikamoinen menetys omalle kotimaalleen. Ruotsin kurssillani on mm. TKKlla tutkijana toimiva meksikolainen Valeria, irakilainen matematiikan opettajaksi valmistuva Shaparak, Göteborgin kauppakorkeakoulusta valmistuneet Mira (Bulgariasta, jos oikein muistan) ja Felicia (Kiina). Shaid on Jordaniasta ja tekee töitä tarjoilijana ja opiskelee iltaisin kursseja yliopistossa. Devrim on valtiotieteiden maisteri Turkista . Maria on Venäjältä ja opiskelee taidetta yliopistossa. Nigerialainen Elizabeth on kotiäitinä kahdelle pienelle lapselleen.
Olisi ikävää palata takaisin Suomeen, koska silloin olisin taas osa sokeana kulkevaa valtaväestöä, joka ei edes vaivaudu tutustumaan siihen kulttuurien kirjoon, jonka maahanmuuttajat tarjoavat. Aina torstaisin minä todella tykkään olla osa kakkosluokaa.
Maahanmuutosta lisää päivityksiä myöhemmin.
