Minut valtaa aina tasaisin väliajoin into aloittaa uusi projekti. Päätös koskee aina jotain konkreettista asiaa, eikä siis sikiä pelkästä muutoksen kaipuusta, vaan enemmänkin täysin tyhjästä ilmasta. Kaikki rationaalinen ja realistinen ajattelu saa väistyä, kun minä päätän, että nyt tapahtuu muutos. Siinä hetkessä uskon itseeni enemmän kuin koskaan ja olen varma, että uusi tempaus onnistuu ja muuttaa mun elämän. Mikään ulkopuolinen voima ei voi minua siinä hetkessä estää.
Ensimmäinen muistikuva tällaisesta voimakkaasta uskon ja tahdon tunteesta oli, kun olin kahdeksan vuotias. Päätimme Kiian ja Miron (naapurin lapset) kanssa perustaa bändin. Meistä piti tulla uusi Aikakone. Suunnittelimme bändimme tulevaisuuttaa ja tähtiin nousua Kiian tarravihkon takakanteen. Olimme varmoja menestyksestämme.
Tärkeintä jokaisen aloitteleva bändin läpilyönnissä on tietysti uskottava habitus. Sain ylipuhuttua äidin ostoksille Malmin Seppälään jo seuraavana päivänä. Halusin ihan itse valita itselleni asukokonaisuuden. Valitsin neonvihreän minihameen, jossa oli muovinen kukkasolki, pinkin hohtavan, napitettavan paidan ja neon vihreän topin. Olin uskalias asuvalintani kanssa, sillä olihan musta sentään tulossa uusi lupaus Suomen tenavatähti taivaalle. Toisin kävi. Ei meidän bändistä tullut mitään. Ei me osattu laulaa, ja kaiken lisäksi Miro oli vasta kuusi vuotias. Se oli ehkä liian nuori julkkikseksi. Käytin mun Aikakone tyylisiä vaatteitani ehkä kaksi kertaa, kunnes kasvoin niistä ulos.
Brasiliassa päätin aloittaa Parkourin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Parkour). Seisoin hiostavan kuumassa bussissa ja huojuin bussi seinältä toiselle kuskin kaahatessa Santo Andrén mäkisiä katuja. Sain idean kuin salaman iskusta. Olin huolestunut yleiskunnostani, ja olin havainnut, että kotitaloni lähellä oleva betonipuisto olisi oivallinen Parkourin harrastamiseen.
Paloin tunteesta päästä aloittamaan uutta harrastustani. Olisin halunnut jäädä pois bussista ja aloittaa heti harjoittelut. Järkeilin kuitenkin, että on parempi viedä koulureppu ensin kotiin ja aloittaa harjoittelu vasta sitten. JES! Musta oli tulossa brasilian ensimmäinen suomalainen Parkourin harrastaja. Laji ei ollut kovin tunnettu Brasiliassa, joten kuvittelin jo kuinka pääsisin lehtiin ja televisioon kertomaan harrastuksestani. Totta kai jatkaisin Parkouria myös Suomessa, vaikka siellä ei olisikaan yhtä kivat olosuhteet harrastukselle. Ennen kotiin pääsyä olin jo suunnitellut itselleni harjoitusrutiinit ja tiedostanut, että on aloitettava alkeista.
Kotiin saapuessani taivaalla paistoi keskipäivän aurinko, joten päätin odottaa kunnes ilma vähän viilenee. Ilma viileni, mutta sitten tuli niin pimeä, ettei ulos kannattanut enää turvallisuussyistä mennä. Parkour unohtui, vaikka olin aivan varma, että harrastuksesta tulisi minulle elämäntapa.
Lentokoneessa, Brasiliasta Suomeen, luin eräästä brasilialaisesta aikakausilehdestä brasilialaisten lasten yllättävän alhaisesta lukutaidosta, ja siitä kuinka jotkut lapset eivät koskaan edes päässeet kouluun. Suurin este koulun aloittamiselle oli, ettei perheillä ollut varaa laittaa lapsiaan kouluun. Olin juuri palaamasta vuoden vaihto-oppilaskokemukseltani Brasiliasta, eikä minulle koko sinä aikana ollut selvinnyt, että maassa olisi noin vakavia ongelmia. Minun käsitykseni mukaan, kaikki brasilalaiset lapset kävivät koulua.
Sieluni sykähti. Minun on tehtävä asialle jotain. Halusin olla jo perillä Suomessa, jotta voisin aloittaa kamppanjat levittääkseni tietoutta asiasta ja kerätäkseni rahaa näiden lasten perheille. Suunnitelleni, kuinka tiedon levittämisen voisi aloittaa koulustani Ressun lukiosta, jossa oppilaskunta oli aktiivinen järjestämään erilaisia tapahtumia. Voisimme myydä koulussa koulukirjojamme ja lahjoittaa rahat Brasiliaan. Oli tietysti löydettävä luotettava yhteistyökumppani myös Brasiliasta.Tein viisi aukeamallista erilaisia listoja asioista, jota minun täytyi projektissani ottaa huomioon. Kun nousin lentokoneesta, olin unohtanut projektini jo siihen mennessä kun matkalaukkuni näkyi Helsinki-Vantaan liukuhihnalla.
Syksyllä 2009 päätin, että alkaisin harrastamaan Fitnestä. Kävin arkisin töissä ja töiden jälkeen aina salilla. Salilla käymisestä tuli suuri ilonaihe muuten yksinkertaiseen arkeeni.Juoksiessani juoksumatolla tai astellessani stepperillä, luin aina kaiken maailman sporttilehtiä. Erään kerran käteeni sattui lehti, jossa oli juttu naisesta, jonka kanssa treenasi samalla salilla. Juttu kertoi hänen valmistautumisestaan fitness- kisoihin. Näin naista melkein päivittäin. Hän oli kaunis, fiksu ja luonnollinen, kaikkea muuta paitsi karikatyyrinen fitnessmuija. Minä päätin, että sellainen minustakin tulee. Sinä iltana juoksin 45 min ylimääräistä ja käytin kaikkia salin laitteita extra kovilla painoilla.
Matkalla kotiin suunnittelin ravintoni ja treeni rutiinini. Otin huomioon sen, että on aloitettava rauhallisesti, mutta päättäväisesti. Tuplaisin treenini entisestä 5 x 1,5 h ja lopettaisin hiilihydraatit. Parin kuukauden päästä ihmiset eivät enää tunnistaisi minua samaksi Lauraksi. Olisin timmi ja taipuisa. Kotona kuitenkin järkeilin, ettei Fitnessiä kannattanut aloittaa ennen kuin on aloittanut opiskelun, sillä pääsykokeiden aikana ei olisi voinut keskittyä treenaamiseen niin paljon kuin olisi tarvittu. Vielä tähän päivään mennessä en ole aloittanut kunnon treenaamista, vaikka pääsykokeista ei tarvitsekaan enää huolehtia.
Uusimmasta überturbo villityksestäni kerron seuraavassa blogimerkinnässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti