En finne igen!

Suomalaisuudestaan saa kuulla Ruotsissa aina. Ei ole tapaa sulautua joukkoon jos vähänkin kuulostaa Muumipeikolta tai aksentti vivahtaa Mark Levengodin suuntaan. Suurimmaksi osaksi palaute suomalaisuudesta on kuitenkin pelkästään positiivista. Päin naamaa sitä harvoin dissataan Suomea ja suomalaisia.

Kuulen suomalaisuudetsani lähes päivittäin. Yksi parhaista koulukavereistani kutsuu minua Muumiksi ja jopa esitteli minut omilla syntymäpäivillään sillä nimellä. Kun ruotsalaiset kysyvät, että haittaako minua että kaverini kutsuu minua Muumiksi, vastaan että minun käy enemmänkin sääliksi kaveriani - hän ei nimittäin välttämättä edes tiedä etunimeäni, vaikka tässä ollaan jo reilun vuoden verran hengailtu. Myös toinen koulukaverini on aika kova tykittämään suomalaisuuteeni liittyvää läppää. Hänen vitsinsä koskevat enemmän viinaa ja puukkotappeluita.

Minulla oli keskiviikkona harvinaisen "suomalaispitoinen" päivä. Luennolla luennoitsija kysyi, että onko kenelläkään luennollaolijoista suomalaisia sukujuuria. Ennen kun suomalaistaustaiset ehtivät nostaa käsiään, oli luennoitsija jo aloittanut tarinansa siitä, kuinka suomalainen poliisi harvoin ottaa tosissaan karjalaisten esittämiä tappouhkauksia. Voimakkaat sanankäänteet kuuluvat kuullemma karjalaiseen perinteeseen ja siksi tappouhkaus tulee tulkita vain kevyenä haistatteluna, eikä siis rikoksen kriteerit täyttävänä uhkailuna. Tarina ei auttanut meidän Ruotsissa asuvien suomalaisten arkea laisinkaan, vaan pelkästään vahvisti mainetta väkivaltaisista metsäsuomalaisista.

Heitin luennolla käydyn keskustelun tunnin jälkeen vitsiksi ja ilmoitin kavereilleni, ettei minun sukujuureni ole Karjalassa, joten uhkaukset minun suunnaltani kannattaa oman turvallisuuden vuoksi ottaa tosissaan.  Puukko ja alkoholisti vitseillä naurattava koulukaverini lohdutti minua luennon jälkeen, että on hyvä, että olen päässyt pakoon suomalaisten väkivaltaisuutta ja kaduilla vallitsevaa Koskekorvarallia tänne turvalliseen Ruotsiin. En osannut nauraa vain hänen jutuilleen, vaan tällä kertaa puolestani itse vahvisti ennakkoluuloja Suomesta. Kerroin että suhtautumiseni haiseviin alkoholisteihin on paljon avoimempi kuin keskiverto ruotsalaisen ja tämä vain sen vuoksi, että Helsingissä ei voi kulkea julkisilla kulkuneuvoilla ilman, että törmää penkeille kuseviin humalaisiin. En minä nyt ihan noin sanonut, mutta sanoin, että minun on helpompi suhtatua päihtyneisiin ihmisiin, koska niitä näkyy kotipuolessa enemmän.

Koulupäivä päättyi mukavasti siihen, että koulukaverini ilmoitti minun parhaaksi ominaisuudekseni sen, että minulle voi nauraa. Kysymyksessä tuskin oli mikään "ihanaa että osaat olla rento, etkä ota itseäsi vakavasti"-tunnustus. Juttu on vaan se, että parhaat kaverini viihtyvät vaan paremmin seurassani kun saavat tuntea itsensä hiukan paremmaksi minun tehdessä paljon kielioppivirheitä ja tahattomasti dissatessani Suomea.

"Heij Mumin otetaan susta kuva ton Muumikakun kanssa"!