Mikään ei ole parempiaa terapiaa kuin stressiä purkaava lenkki iltamyöhään. Saan stressiä painavistä kouluasioista, tenteistä, pyöristyvistä poskista, ruotsinkielestä, huomisesta Göteborgin ruotsinsuomalaisten nuorten kokouksesta, tiskeistä ja kutistuvista farkuista. Olin turhautua pahemman kerran kun alkuperäinen suunnitelmani salireissusta päätyi omalla ulvomisella säestettyyn kannoilla kääntymiseen salin ovella, koska salikortti oli jäänyt kotiin. Minä päätin olla luovuttamatta ja vedin lenkkarit jalkaan vielä 22.16 ja suihkaisin Göteborgin yöhön. Käyn nykyään enää harvemmin ulkona lenkillä, sillä kuvassa olevat tossut palvelevat minulla myös salikenkinä, joten välttääkseni turhat pohjien puhdistelut olen pyhittänyt lenkkarit lähes kokonaan sisäkäyttöön. Olin suorastaan unohtanut miten ihanaa lenkkeily ulkoilmassa on! En tarvitse edes musiikkia vaan maisemien vaihtuminen toimii tarpeeksi suurena viihdykkeenä. Huomasin tosin, että näköni on selkeästi huonotunut, sillä luulin lähes jokaista parkkimittaria kadunkulmassa nojailevaksi ihmiseksi. Onneksi en omaa kauhean vakavia fobioita vieraita ihmisiä kohtaan - jos näin olisi, saattaisi muutama parkkimittari olla puolustusomaisten mekanismien tuloksena rytyssä lenkkieni jälkeen.
Jotenkin tämä fiilis ei nyt lenkistä huolimattakaan oikein pysy iloisesti mallillaan. Tällä kertaa teki minulle kepposet Facebook. Avasin lenkin jälkeen energiaa uhkuen tietokoneeni ja Facebookin etusivullani halaili sitten eräs opiskelukaverini onnellisena jotain kreikkalaista kaunotarta. Pöh! Olin jo ihan unohtanut kuinka ihastunut olen. Olisi pitänyt nähdä kuva ennen lenkkiä niin olisi mennyt tuo tunnin lenkki ehkä viiteentoista minuttiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti